Rakkaus

Ihminen on poikkeuksellinen nisäkäs sikäli, että muodostaa pitkiä parisuhteita. Perusnisäkäsmeininkiin kuuluu yleensä urosten joko symbolisesti tai faktisesti verinen kilpailu naaraasta, jonka päätteeksi voittaja parittelee – ja lähtee kipinkapin kauas pois. Ihmiset taas tuppaavat nyhjäämään toistensa seurassa vuositolkulla parittelun jälkeenkin. Se, mikä pitää ihmisparin kasassa on tunne nimeltä rakkaus ja perimmäinen syy sen olemassaoloon on tämän tarinan aihe.

Moni on saanut kokea rakkauden ainakin kerran elämässään ja tunnistaa ehkä (ainakin jälkeenpäin) sen kolme kehitysvaihetta.

Vaihe 1 – hullaantuminen. Oireet: monomaaninen fiksaatio Häneen. Erossa olo tuottaa tuskaa, liian lähelle ei voi päästä liian usein. Kesto: kuukausista runsaaseen vuoteen. Tarkoitus: saada kömpelöinkin ihmispari pieniin päin.

Vaihe 2 – paluu maanpinnalle. Oireet: ”miksi se taas jätti sukkansa tuohon” –ajattelu. Kesto: vaihteleva. Tarkoitus: saada osapuolet jälleen toimintakykyisiksi vaiheen kolme asettamille vaatimuksille.

Vaihe 3 – rakkaus. Oireeton, keskimäärin mukava olotila, jossa kiintymys ja kumppanuus ja yhteiset naurunaiheet jyräävät alleen arjen kränät. Tarkoitus: pysyä yhdessä ja hoitaa ykkösvaiheen seurauksia yhteistuumin.

Rakkauden eri vaiheille on aivoissa omat valmiit ohjelmistonsa, jotka sinne on koodannut luonnonvalinta. Tuo kaikessa yksinkertaisuudessaan lähes maaginen prosessi on vastuussa paitsi lapamadoista ja suopursuista myös kaikesta kognitiivisesta ja emotionaalisesta roinasta, jota aivoista löytyy.

Rakkauden ykkösvaiheen holtittoman tunnekuohun jaamme soveltuvin osin monien muiden elukoiden kanssa, mutta kestävämpi kahden kumppanuus on harvinainen ilmiö, varsinkin meillä nisäkkäillä. Ja se viittaa siihen, että syy pitkittyvän rakkauden olemassaoloon liittyy johonkin ihmislajin erityispiirteeseen.

Näin se tapahtui, kronologisesti: Kolmisen miljoonaa vuotta sitten itäisen Afrikan ilmasto muuttui. Kuivuus vei sademetsät ja tilalle tuli avoin savannimaisema. Eräs isohko kädellislaji ei jäänyt kutistuvaan metsään kykkimään vaan alkoi varovasti liikuskella savannilla. Ja mitä tekee utelias eläin kun tiheän metsän sijaan ympärillä levittäytyy avara maisema? Nousee takajaloilleen sitä ihailemaan, tietenkin. (Oli siitä sekin hyöty, että näin näkee leijonat paljon aikaisemmin, joten synnynnäisesti ryhdikkäämmät yksilöt onnistuivat paremmin pysymään hengissä ja tuottamaan keskimääräistä kauaskatseisempia jälkeläisiä. Tämä on sitä luonnonvalintaa.)

Siitä eteenpäin esivanhempamme kulkivat pystyssä päin Afrikan savanneilla aivojaan kasvattaen. Mutta tieto lisää tuskaa – ainakin synnytyksessä. Pystykävelyyn ja juoksuun soveltuva lantio ei voi olla kovin leveä, joten jatkuvasti isopäisemmäksi kehittyvien vauvojen syntyminen kapean lantion läpi alkoi olla hengenvaarallista kummallekin osapuolelle.

Pakon sanelema ratkaisu ongelmaan on, että annetaan jälkeläisen syntyä ennen kuin aivot ovat liian suuret. Tämän takia ihmisen taimi on syntyessään ainutlaatuisen avuton ja vaatii täyttä huolenpitoa vuosia kohdusta tultuaan.

Savannioloissa avuttomasta lapsesta huolehtiminen olisi ollut äidille nykyjargonilla ilmaistuna haastavaa ilman apua, joten rinnakkain kehittyi myös kestävä parisuhde – eli rakkaus. Urokset, jotka kiintyivät naaraaseen ja jopa jälkeläiseen ja jatkossakin auttoivat perhettään, saivat enemmän hengissä pysyviä lapsia, jotka perivät tuon taipumuksen.

Rakkaus on siis syntynyt siksi, että alkuihminen ei suostunut laahustamaan rystysten varassa savannin ruohikossa vaan halusi katsoa horisonttiin asti.

(Kirjoitus on julkaistu kirjassa Rakkaus.)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s