Jäärän määritelmä

Italialainen lääkäri Camillo Golgi oli vakaasti sitä mieltä, että aivot koostuvat soluverkostosta, jossa kaikki solut ovat kiinni toisissaan – hän kannatti siis niin kutsuttua retikulaarista teoriaa aivoista. Tiedehistorian yksi ironisimpia käänteitä lienee se, kun espanjalainen aivotutkija Santiago Ramón y Cajal osoitti hänen olleen väärässä käyttäen Golgin itsensä kehittämää värjäystekniikkaa. Kaiken kruunaa se, että Golgi sai tästä todistuksesta Nobelin palkinnon yhdessä Ramón y Cajalin kanssa.

Golgi sai siis Nobelin osallisuudestaan tutkimukseen, jonka tuloksia kieltäytyi uskomasta.  Raivosta italialaisittain kihisten hän käyttikin Nobel-puheensa vakuuttaakseen kaikki, että Ramón y Cajal oli väärässä. Golgille lempiteoriasta luopuminen oli ylivoimaista.

Luonnontieteissä tällainen on nykyään jo harvinaista. Jos joku esittää Uuden Teorian, joka on vastoin nykykäsitystä ja se ei ole ihan selkeästi täyttää tuubaa, käyvät sen kimppun lukuisat tutkijat lukuisissa labroissa ja yrittävät todistaa sen vääräksi. Jos onnistuvat, “vallankumouksellinen teoria” tuhoutuu kuin Neuvostoliitto.

Jos taas samaa ilmiötä pyrkii selittämään kaksi kilpailevaa teoriaa, jotka ovat toistensa kanssa ristiriitaisia, selviää usein aika pian, kumpi on vähemmän väärässä, ja sillä mennään. Jos taas toinen teorioista pystyy vähemmin oletuksin selittämään enemmän jostain ilmiöstä, on tämä teoria sillä hetkellä se parempi ja sen kanssa tehdään töitä kunnes tilalle tulee vielä parempi. Ja näin, pala palalta, lisääntyy tieto maailmasta.

Omassa mielessäni psykologia on luonnontiede – tutkiihan se yhden sosiaalisen nisäkäslajin käyttäytymistä. Mutta ala itse on eri mieltä, ainakin Helsingin yliopistossa. Täällä on tilaa golgeille. Itse asiassa jokaisella psykologian historian golgilla tuntuu olevan oma koulukuntansa.

Kirjoitin kehityspsykologian verkkokurssilla keskustelussa, että tieteenalan kypsyyden yksi merkki on, että yhdenkään ihmisen nimeä ei tarvitse mainita kun puhutaan teorioista. Ei psykologin pidä olla kiinnostunut vanhojen partaukkojen ja -akkojen mietteistä vaan ihmismielestä; aivoista.

Käyttäytymistieteiden laitoksella ristiriitaisia teorioita (keksijöittensä nimillä, luonnollisesti!) opetetaan ikään kuin ne voisivat kaikki olla päteviä. Kun selitetään jotain ilmiötä, on siitä sanansa sanoneiden psykologien nimilista usein pitempi kuin itse substanssi.

Henkilöpalvonta on paitsi todellinen este alan kehittymiselle myös muutenkin noloa. Onko sen taustalla se, että nykyiset professorit ja tutkijat uneksivat joskus itse saavuttavansa kuolemattomuuden saamalla hekin nimeään kantavan teorian?

Advertisements

Paapo psykopaatti päivässä

Taannoisella oikeuspsykologian luennolla Rikosseuraamuslaitoksen yliopettaja kertoi, että eniten resursseja käytetään kaikkein hirveimpien rikollisten terapiaan ja sopeuttamiseen rangaistuksenjälkeiseen elämään.

En ymmärrä.

Nämä kaikkein vaarallisimmat rikolliset ovat psykopaatteja ominaisuusjakauman oikeasta häntäpäästä. He ovat niin sanotusti parantumattomia, koska heitä kiinnostaa muuttuminen kuin missiä rypistyminen. Lisäksi on tutkittu juttu, että terapiassa istuneet psykopaatit tekevät vapauduttuaan seuraavan rikoksensa nopeammin ja väkivaltaisemmin kuin he, jotka eivät terapiaa ole saaneet. Terapia nimittäin opettaa psykopaatit taitavammiksi manipulaattoreiksi ja antaa heille ihan uusia ideoita sen suhteen, miten ihmisiä voi huijata ja vahingoittaa.

Kun resurssit ovat aina rajalliset, miksi heittää niitä hukkaan, kysyin. Luennoitsija vastasi, että onhan se niin, mutta kun he ovat niin KAMALAN vaarallisia, että heitä on pakko yrittää muuttaa.

Logiikka siis on, että kun meillä on lapio, jolla on hyvä siirtää soraa ja pikkukiviä niin Mount Everestinkin siirtämistä kannattaa sillä yrittää, koska se on kamalan iso ja ihan väärässä paikassa.

Luennon pääkysymyksenä oli muuten “Miksi jotkut tekevät rikoksia ja toiset eivät?”. Luennoitsija alkoi puhua varhaisesta kiintymyssuhteesta ajassa 0min 30sek; mainitsi sivulauseessa sanan biologia ajassa 34min; eikä kertaakaan 90 minuutin aikana puhunut synnynnäisestä temperamentista tai mistään muustakaan perinnöllisyyteen liittyvästä.  

Tyhjät tynnyrit…

Ylkkäri (2/2013) elitiseeraa otsikolla “Viestivä vaatehenkari”. Jutussa kommentoidaan viestinnän laitoksen uutta ilmiötä, muotibloggarityttöä, joka aamulla laittaa asukuvan nettiin ja päivällä opiskelee viestintää. Nämä tytöt tuntuvat häiritsevän aitoakateemisen viestinnän opiskelijan omakuvaa. “Fetasalaattiohjeen jokapäiväiseen postaamiseen ei tarvitse akateemista loppututkintoa”, lehti jyrähtää.

Voisin alaa opiskelleena jyrähtää minäkin: Akateeminen loppututkinto viestinnästä ei anna mitään eväitä ymmärtää maailmaa saati viestiä siitä mitään lukemisen/kuulemisen/näkemisen arvoista. Kirjoittamaan oppii vähemmälläkin jos on oppiakseen ja sen lisäksi kannattaa opiskella itselleen pari loppututkintoa, joista vähintään toinen on luonnontieteellinen.