EU ei tee virheitä, se vain palvelee väärää isäntää.

Haluaisin joskus uskoa, että EU:n käytännön teot silloin, kun kyseessä ovat suuret taloudelliset intressit, olisivat vain vahingossa ja tietämättömyydestä johtuen nk. kestävä kehityksen vastaisia. Että syy ei löytyisi systeemiin sisäänrakennetusta korruptiosta. Koneiston korruptio kun on vaikeampi poistaa kun tietämättömyys.

Jokaisen yksittäisen kysymyksen kohdalla on tietenkin olemassa valtavasti enemmän tekstiä, joka antaa ymmärtää, että on toimittu vain se hyvä ja kaunis tavoite silmissä, sivuille vilkuilematta ja painostukselle immuuneina.

Silti ainoat loogiset selitykset tuntuvat löytyvän raporteista, joissa otetaan annettuna se, mistä EU vaikenee ellei sitä aktiivisesti kiellä: rahan valta.

Ei vain voi olla niin, että korkeasti koulutetut ihmiset ottavat käyttöön päästökaupan tapaisen järjestelmän kuvitellen, että tämä vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Että jakamalla saastuttaville yrityksille ilmaiseksi päästölupia käytännöllisesti katsoen sen verran kuin ne haluavat ja mahdollistaen systeemin hyväksikäytön kymmenillä eri tavoilla saadaan ”markkinat” hoitamaan asia.

Kuten riippumattomat asiantuntijat alusta asti ennustivat, tuli systeemistä veronmaksajille kallis pikavoittolähde saastuttaville yrityksille.

Rumaa jälkeä saavat aikaan myös EU:n toimet köyhissä maissa, jotka eivät kykene suojautumaan vahvoilla demokraattisilla instituutoilla ja joilla ei neuvotteluissa ole mitään, millä kiristää vastapuolta – toisin kuin EU:lla.

Nk. ”vapaan kaupan” aikakaudella (1990-), kun valtion aktiivista roolia on purettu, on esimerkiksi Afrikan kahvinvienti pudonnut 22prosenttia. Ennen kahvinviljelyä rahoitettiin julkisin varoin, nyt viljelijät ovat yksityisten pankkien varassa, eivätkä nämä myönnä lainaa kehitysmaiden pienviljelijöille.

Myös Afrikan maiden pyristelyt päästä jalostamaan raaka-aineitaan vientiä varten on tukahdutettu alkuunsa. Afrikan 25 kahvintuottajamaata tienaavat 1.8 mrd euroa viemällä raakoja kahvipapuja, mutta pelkästään Saksa tienaa noin 2.2 mrd euroa kahvin viennistä, vaikka ei tuota papuakaan. Saksa vie Afrikasta tuomiaan raakapapujakin voitolla, lähinnä Yhdysvaltoihin. Vuonna 2012 Saksa maksoi afrikkalaisesta raakapapukilosta 3.41 dollaria (kaikki raaka-ainekauppa käydään dollareissa) ja sai siitä 5.92 dollaria. Paahdetun kahvin kilohinta oli 8.83 dollaria.

Osittain pelkkien raakapapujen vientiin keskittyminen on Afrikan osalta seurausta paahdetun kahvin tullimaksuista, osittain kyse on SAP-politiikan seurauksista. Afrikkalainen infrastruktuuri on retuperällä, kun julkisen sektorin mahdollisuudet toimia on tuhottu. Sähköä ja vettä ei ole saatavilla jalostamista varten, eikä toimivia liikenneyhteyksiä jalostetun, helpommin pilaantuvan kahvin nopeaa kuljetusta varten.

EU:n ja Afrikan sekä Karibian ja Tyynenmeren alueen maiden välinen vapaakauppasopimus EPA avaa kohdemaiden lähes kaikki markkinat eurooppalaiselle viennille. Haitallisimpia olisivat tietenkin eurooppalaiset maataloustuotteet, jotka miljardituettuina saadaan etenkin afrikkalaisille markkinoille niin, että ne voivat tyystin kilpailla ulos paikallisen tuotannon.

Vallitsevan ideologian mukaan tämä potentiaalinen halpojen tuotteiden tuonti stimuloi afrikkalaista teollisuutta toimimaan tehokkaammin.

Oikeistolaisen mepin Michael Gahlerin lausunto toimikoon esimerkkinä siitä, miten todellisuudesta vieraantuneelle pohjalle politiikka (tai sen fasadi) perustuu.

”Me eurooppalaiset olemme saaneet kokea, miten paljon vaurautta tavaroiden vapaa liikkuminen synnyttää. Haluamme nyt auttaa Afrikkaa kokemaan saman”, hän sanoi EPA:sta.

Tämä ajattelu kuvastaa sitä, miten taloustieteilijä Ha-Joon Changin sanoin EU, kuten muutkin rikkaat, aiemmin teollistuneet maat “potkaisivat tikapuut kumoon kiivettyään itse ensin huipulle”.

Hän viittaa siihen, että kaikki vaurastuneet ja toimivan yhteiskunnan rakentamisessa onnistuneet valtiot ovat käyttäneet juuri niitä keinoja, joita nyt tekopyhästi vaaditaan kehitysmaita olemaan käyttämättä. Kauppaansa yksikään ei ole vapauttanut ennen kuin oma teollisuus on saatu kilpailukykyiseksi.

Lissabonin sopimuksessa luvataan pyhästi toimia määrätietoisesti sen puolesta, että köyhyys poistuu. Se kuulostaa kauniilta, kunnes ymmärtää, miten virallisen dogman mukaan kuvitellaan, että tuo köyhyys poistuu. Sen dogman aatteellinen pohja on neoliberaalinen kuvitelma, että kunhan vain rikkaiden annetaan kaikkialla rikastua mahdollisimman paljon, tulee heidän rikkauksistaan lopulta tihkumaan jotain kaikkein köyhimmillekin.

Kuten maailma on kautta historian osoittanut ja osoittaa erityisen väkevästi juuri nyt, näin ei tapahdu. Ainoa tapa saada köyhät ylös köyhyydestä on luoda voimakkaita demokraattisia insituutioita, jotka kykenevät rakentamaan valtiosta tehokkaasti verottavan ja varallisuutta uudelleenjakavan ja joka tarjoaa kaikille mahdollisuuden koulunkäyntiin ja terveyden ylläpitoon ja säälliseen asumiseen.

Tällainen politiikka loistaa EU:ssa poissaolollaan

EU:n likainen päästökauppa

Kasvihuonekaasujen päästökauppa on vain yksi, mutta merkistyksensä takia melko räikeä esimerkki EU:n systeemisestä korruptiosta ja voimattomuudesta taloudellisten intressiryhmien edessä.

Vuonna 2005 käynnistetty päästökauppa (ETS, Emission Trading System) on alusta asti ollut sekä voimakkaan kritiikin kohteena, että sen arvoinen.

Päästoluvat jaettiin alussa ilmaiseksi ja yhä yli puolet annetaan yrityksille ilmaiseksi, loput huutokaupataan helmikuussa. Ne teollisuudenalat, jotka ovat uhanneet pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja siirtää tuotannon muualle jos joutuvat luvista maksamaan, saavat ne kokonaan ilmaiseksi.

Näin yritykset pääsevät tekemään pikavoittoja myymällä lupia spekulatiivisilla markkinoilla. Lupia kuitenkin jaettiin runsaasti enemmän kuin todellisia päästöjä oli, joten kun alkuspekulaatiohuuman jälkeen markkinat tähän havahtuivat, romahti päästölupien hinta käytännössä nollaan, kuten niiden merkitys päästövähennyksien insentiivinäkin.

Cap & trade sisältää idean, että päästölupien kokonaismäärää koko ajan alentamalla, saadaan yritysten päästötkin vähenemään, koska lupien hinta nousee kun niistä alkaa olla pulaa ja tämä saa yritykset investoimaan vähemmän saastuttavaan teknologiaan. Ensimmäisen kolmivuotiskauden saldo jäi päästöjen suhteen plussalle: EU:n päästöt kasvoivat 1.9%. Suomi oli ylivoimainen ykkönen 28.5% päästölisäyksellään. ETS:n vaihe kaksi ajoittui talouskriisiin (2008-2012) ja tällöin tapahtuneet päästövähennykset johtuivat yhä jatkuvasta reaalitalouden lamasta.

Kirjoittamishetkellä yhden hiilidioksiditonnin päästölupa maksaa jälkimarkkinoilla 4.76 euroa, eli murto-osan siitä, millä voisi olla vaikutusta yritysten teknologisiin investointeihin.

Päästökaupan osajärjestelmä CDM (Clean Development Machanism) antaa eurooppalaiselle yritykselle mahdollisuuden vähentää kasvihuonekaasupäästöjä muualla maailmassa ja näin tienata päästölupia, joilla voi itse päästää vastaavan määrän fossiilista hiiltä ilmakehään tai tehdä voittoa myymällä lupa eteenpäin.

Järjestelmän puitteissa on otettu ilo irti myös sellaisista projekteista, jotka olisivat tapahtuneet muutenkin, jolloin yritys saa bonuslupia ilman mitään järjestelmästä johtuvaa päästövähennystä.

Toinen esimerkki ennustettavissa olevista tavoista huijata CDM-järjestelmän puitteissa, oli HFC-23-skandaali. Länsimaiset firmat putsasivat tätä 11 700 kertaa hiilidioksidia tujumpaa kasvihuonkaasua  jäähdytysainetehtaiden päästöistä ja saivat siis per putsattu HFC-23-tonni päästöluvan 11 700 hiilidioksiditonnille. Ja tietenkin kaasua tuottaville firmoille maksettiin, jotta nämä tuottaisivat vielä enemmän kaasua länsimaisten firmojen putsattavaksi. Noin puolet CDM-järjestelmän kautta hankituista päästöluvista hankittiin näin. EU lopetti tyypillisen vikkelään tapaansa näin hankittujen lupien hyväksymisen vuonna 2013, kuusi vuotta toiminnan paljastumisen jälkeen. Markkinoilla yhä olevista 1600 miljoonan CO2-tonnin CDM-lupalapuista arvioidaan 80 prosentin olevan HFC-23-”vähennyksistä” lähtöisin.

Kun ETS:n kolmas vaihe alkoi 2013, oli päästölupia jäänyt säästöön 970 miljoonan hiilidioksiditonnin edestä. Niiden ansiosta mitään päästövähennyksiä ei järjestelmän puitteissa edes tarvitsisi tehdä vuoteen 2017 mennessä. Komissiossa oli keskustelua ylimääräisten lupien poistamisesta markkinoilta, mutta se yritys lobattiin kumoon energiateollisuuden toimesta.

Corporate Europen laskelmien mukaan energiayhtiöt saivat päästökauppajärjestelmän ansiosta windfall-voittoja ETS:n ykkösvaiheessa 19 mrd euroa ja kakkosvaiheesta jo 71 mrd euroa. Nämä rahat on lähinnä jaettu ulos yhtiöistä korkeampina osinkoina omistajille.

Kolmosvaiheessa teollisuus sai lobbauksen tuloksena ilmaiseksi 75% päästöluvistaan ja tästä arvioidaan koituvan heille vuosittain noin 7 mrd euron windfall-voitot. Vuosien 2008-2014 välillä EU on menettänyt ainakin 137 miljardia euroa jakaessaan lupia ilmaiseksi huutokauppaamisen sijaan.

Tällä ajanjaksolla ETS-järjestelmän 15 suurimman päästöjä tuottavan sektorin yhteiset ylimääräiset voitot ETS-järjestelmästä olivat 26 miljardia euroa. Suomen yhteensä 17 yritykselle tässä kategoriassa se tarkoitti 121 miljoonaa euroa suoraan päästökaupasta ja lisäksi 360 miljoonaa euroa siitä, että näennäiset kirjanpidolliset lisäkustannukset siirrettiin kuluttajahintoihin nk. ”cost-pass-through”-voittoina.

Vuonna 2008 komissio ilmoitti, että ilmaisia päästölupia jaettaisiin vuoteen 2020. Nyt näyttää ilmeiseltä, että käytäntö tulee jatkumaan ainakin vuoteen 2030. Komission oman laskelman mukaan yritykset tulevat tekemään 2012-2030 windfall-voittoja 160 mrd euroa yhä ilmaseksi jaettavien päästölupien ansiosta.

Ainoa toimiva tapa saada kasvihuonekaasupäästöt vähenemään on tehdä niiden tuottamisesta kalliimpaa kuin vähäpäästöisten teknologioiden kehittämisestä tai siirtymisestä kokonaan uusiin tuotantotapoihin.

Kun lisäksi tuotteisiin ja palveluihin lisätään nyt hinnoittelematta jäävä ympäristötuhon arvoa heijastava osuus kuluttajan maksettavaksi, hoitavat markkinat loput.

Tämä kaikki on toteutettavissa veroilla ja tarvittaessa tuontimaksuilla niiden tuotteiden kohdalla, joihin tuottajamaa ei ole ympäristömaksuja ympännyt. Tästä on lisähyötynä se, että tuotot ympäristötuhomaksuista kilisevät valtioiden kassaan, jolloin niillä voidaan tuottaa inhimilliselle elämälle tarpeellisia julkisia palveluja.

Se, että näin ei toimita EU:ssa (eikä muuallakaan), kertoo kenen intressien mukaan politiikkaa tehdään.

 

Viitteet:

Bäckstrand, K. and Elgström O. (2013) The EU’s role in climate change negotiations: from leader to “leadiator”. Journal of European Public Policy Vol.20:10, sivut 1369-1386.

de Bruyn, S., Schep, E. and Cherif, S. (2016) Calculation of additional profits of sectors and firms from the EU ETS. Delft, CE Delft

COMMISSION STAFF WORKING DOCUMENT IMPACT ASSESSMENT Accompanying the document Proposal for a Directive of the European Parliament and of the Council amending Directive 2003/87/EC to enhance cost-effective emission reductions and low carbon investments.

http://ec.europa.eu/clima/policies/ets/revision/docs/impact_assessment_en.pdf

Laing, T., Sato, M., Grubb, M. and Comberti, C. (2013) Assessing the effectiveness of the EU Emissions Trading System. Centre for Climate Change Economics and Policy, Working Paper No. 126

Schapiro, M. (2010) ‘Perverse’ Carbon Payments Send Flood of Money to China. Yale Environment 360.

http://e360.yale.edu/feature/perverse_co2_payments_send_flood_of_money_to_china/2350

Scott, J. (2011) The Multi-Level governance of climate change. In Climate Change and the Law (ed. Hollo, E., Kulovesi, K. & Mehling M.)

Rakkaus

Ihminen on poikkeuksellinen nisäkäs sikäli, että muodostaa pitkiä parisuhteita. Perusnisäkäsmeininkiin kuuluu yleensä urosten joko symbolisesti tai faktisesti verinen kilpailu naaraasta, jonka päätteeksi voittaja parittelee – ja lähtee kipinkapin kauas pois. Ihmiset taas tuppaavat nyhjäämään toistensa seurassa vuositolkulla parittelun jälkeenkin. Se, mikä pitää ihmisparin kasassa on tunne nimeltä rakkaus ja perimmäinen syy sen olemassaoloon on tämän tarinan aihe.

Moni on saanut kokea rakkauden ainakin kerran elämässään ja tunnistaa ehkä (ainakin jälkeenpäin) sen kolme kehitysvaihetta.

Vaihe 1 – hullaantuminen. Oireet: monomaaninen fiksaatio Häneen. Erossa olo tuottaa tuskaa, liian lähelle ei voi päästä liian usein. Kesto: kuukausista runsaaseen vuoteen. Tarkoitus: saada kömpelöinkin ihmispari pieniin päin.

Vaihe 2 – paluu maanpinnalle. Oireet: ”miksi se taas jätti sukkansa tuohon” –ajattelu. Kesto: vaihteleva. Tarkoitus: saada osapuolet jälleen toimintakykyisiksi vaiheen kolme asettamille vaatimuksille.

Vaihe 3 – rakkaus. Oireeton, keskimäärin mukava olotila, jossa kiintymys ja kumppanuus ja yhteiset naurunaiheet jyräävät alleen arjen kränät. Tarkoitus: pysyä yhdessä ja hoitaa ykkösvaiheen seurauksia yhteistuumin.

Rakkauden eri vaiheille on aivoissa omat valmiit ohjelmistonsa, jotka sinne on koodannut luonnonvalinta. Tuo kaikessa yksinkertaisuudessaan lähes maaginen prosessi on vastuussa paitsi lapamadoista ja suopursuista myös kaikesta kognitiivisesta ja emotionaalisesta roinasta, jota aivoista löytyy.

Rakkauden ykkösvaiheen holtittoman tunnekuohun jaamme soveltuvin osin monien muiden elukoiden kanssa, mutta kestävämpi kahden kumppanuus on harvinainen ilmiö, varsinkin meillä nisäkkäillä. Ja se viittaa siihen, että syy pitkittyvän rakkauden olemassaoloon liittyy johonkin ihmislajin erityispiirteeseen.

Näin se tapahtui, kronologisesti: Kolmisen miljoonaa vuotta sitten itäisen Afrikan ilmasto muuttui. Kuivuus vei sademetsät ja tilalle tuli avoin savannimaisema. Eräs isohko kädellislaji ei jäänyt kutistuvaan metsään kykkimään vaan alkoi varovasti liikuskella savannilla. Ja mitä tekee utelias eläin kun tiheän metsän sijaan ympärillä levittäytyy avara maisema? Nousee takajaloilleen sitä ihailemaan, tietenkin. (Oli siitä sekin hyöty, että näin näkee leijonat paljon aikaisemmin, joten synnynnäisesti ryhdikkäämmät yksilöt onnistuivat paremmin pysymään hengissä ja tuottamaan keskimääräistä kauaskatseisempia jälkeläisiä. Tämä on sitä luonnonvalintaa.)

Siitä eteenpäin esivanhempamme kulkivat pystyssä päin Afrikan savanneilla aivojaan kasvattaen. Mutta tieto lisää tuskaa – ainakin synnytyksessä. Pystykävelyyn ja juoksuun soveltuva lantio ei voi olla kovin leveä, joten jatkuvasti isopäisemmäksi kehittyvien vauvojen syntyminen kapean lantion läpi alkoi olla hengenvaarallista kummallekin osapuolelle.

Pakon sanelema ratkaisu ongelmaan on, että annetaan jälkeläisen syntyä ennen kuin aivot ovat liian suuret. Tämän takia ihmisen taimi on syntyessään ainutlaatuisen avuton ja vaatii täyttä huolenpitoa vuosia kohdusta tultuaan.

Savannioloissa avuttomasta lapsesta huolehtiminen olisi ollut äidille nykyjargonilla ilmaistuna haastavaa ilman apua, joten rinnakkain kehittyi myös kestävä parisuhde – eli rakkaus. Urokset, jotka kiintyivät naaraaseen ja jopa jälkeläiseen ja jatkossakin auttoivat perhettään, saivat enemmän hengissä pysyviä lapsia, jotka perivät tuon taipumuksen.

Rakkaus on siis syntynyt siksi, että alkuihminen ei suostunut laahustamaan rystysten varassa savannin ruohikossa vaan halusi katsoa horisonttiin asti.

(Kirjoitus on julkaistu kirjassa Rakkaus.)

Om den asiatiska föregångaren till TTIP (Ny Tid, september 2012)

Det bubblar kring Stilla Havets kust. USA, Kanada, Mexiko, Vietnam, Malaysia, Brunei, Singapore, Australien, Nya-Zeeland, Chile och Peru ska komma överens om nya rättigheter för sina storföretag. TPP stavas dealen och står för Trans-Pacific Partnership. Officiellt är det ett frihandelsavtal, men det är bara för att lugna massorna.

Storföretag samman med få utvalda “pålitliga” politiska beslutsfattare smider planer om hur makten i området ska omfördelas.

Och som alltid, när riktigt viktiga beslut ska fattas, hålls demokratiska institutioner och media i skymundan. I ett ganska roligt intermezzo fick senator Ron Wyden lov att rättsvägen skaffa sig tillgång till information om USAs förslag och initiativ i förhandlingarna. Wyden är då alltså ordförande för den kommitté som officiellt ansvarar för TPP.

Då folk smått undrade hur det här går ihop med transparensen man så högtidligt bundit sig till, blev svaret i klartext att om människor fick veta vad som stod i fördraget, skulle TPP aldrig godkännas. Man hänvisade till hur de senaste förhandlingarna år 2001 kördes i sank då det blev klart vad regelverket skulle betyda för vanliga människor.

Så den här gången ser man till att hålla allt hemligt. För att vara helt på den säkra sidan, är innehållet i fördraget hemligt i fyra år efter ratifiering. Rent ekonomiskt mätt är TPP redan nu 40 procent större än EU, så det är inte småpotatis.

Kollar på skoj vad arkiven på Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Svenska Dagbladet och Dagens Nyheter har att säga om denna omvälvning. HS nämner TPP i en bisats, DN ger sex träffar, SvD fem. Hbl ber mig kontrollera att jag stavat rätt.

Trots sekretessen har något läckt ut. Och om ni trodde, att ACTA var illa, så vänta bara. Njut av det fria nätet så länge det ännu finns.

Läkemedelsindustrin vill förstås ha ökade monopolrättigheter, som redan nu kostar amerikanska patienter 270 miljoner dollar mera per år än om samma medicin skulle tillverkas på en fri marknad.

Men allt det här bleknar i jämförelse med de paragrafer som kommer att ge företagen obehindrad rätt att sätta sig bekvämt ovanför lagen då de opererar utomlands.

Redan under frihandelsavtalet NAFTA har utländska firmor större rättigheter än inhemska, och  amerikanska företag har för tillfället innestående skadeståndskrav på 13 miljader dollar för att de känt sina friheter kringskurna av nationell lagstiftning.

TPP kommer ytterligare att minska ländernas möjligheter att med lagar skydda miljö och medborgare.

I fall nationell lagstiftning skyddar miljön eller medborgarnas hälsa i så stor utsträckning, att de utländska företagens vinstmaximerande verksamhet störs, kan företaget under TPP stämma regeringen på skadestånd inför en s.k investor-state tribunal, en domstol bestående av företagsjurister i det land där företaget härstammar.

Rättsprocesserna ska naturligtvis vara hemliga och domstolarna har rätt att döma länder till skadestånd utan övre gräns.

Storföretagen har alltid blivit särbehandlade, alltid kommit undan med kriminella dåd. Men nu blir planeten deras ostron på ett helt annat sätt – färdig att slukas utan att någon kommer och viftar med notan.

Den nya världsordningen som Niinistö och Stubb så väntar på kommer ett stort kliv närmare.

Just nu gäller TPP i länder kring Stilla Havet. Men lugn, bara lugn – TPP är öppet! Vem som helst får komma med.

Kanske lilla EU som statsförbund också får bli del av den nya maktfördelningen i en icke fjärran framtid – och då får TPP stå för Trans-Planetary Partnership.

EU:n sydän on puhdasta kultaa.

EU on pohjimmiltaan taloudellinen rakennelma; sen esi-isän, Ranskan aloitteesta, mutta Yhdysvaltain masinoimana muodostetun Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisön tarkoitus oli varmistaa, että Eurooppa näiltä osin pysyisi vakaana ja sen teollisuus kehittyisi ja kysyntä kasvaisi.

Yhdysvallat halusi myös Saksan markasta itselleen “tukivaluutan” puskuroimaan mahdollisia talouskriisejä ja suojeli toisen maailmansodan jälkeen siksi Saksaa etenkin Ranskan kostonhimoisilta suunitelmilta tuhota saksalainen talous ja teollisuus kokonaan.

Nykyinen kriisi paljastaa, että omena ei ole pudonnut kauas puusta – EU on yhä ennen kaikkea taloudellisten intressien pohjalta ponnistava yhteisö.

EU on siten sisäisesti kovin jännitteinen rakennelma: yhtäältä sen pitää legitimoida valtansa ja olemassaolonsa demokratian keinoin, toisaalta valvoa intressejä, jotka eivät ole kansanvallan kautta katsottuna sen kummemmin oikeutettuja kuin vaikutuksiltaan myönteisiäkään suurelle enemmistölle.

Mutta kunnianhimon ja ahneuden voimaa ei voi liioitella – ne ovat kautta ihmiskunnan historian olleet suurin antropogeeninen syy kärsimykselle ja tuholle planeetalla. Ahneudesta kumpuavan kärsimyksen toteutuminen taas on aina riippuvaista plutokratian ja demokratian suhteellisista painokertoimista yhteiskunnassa.

Vain pieni vähemmistö ihmisistä kannattaa hallintajärjestelmää, joka perustuu “yksi euro yksi ääni” -periaatteeseen, joten plutokratia on puettu asiantuntijuusjohtajuuden, eli teknokratian kaapuun.

Teknokratia demokratian vaihtoehtona pohjaa paternalistiseen ajatteluun kansasta, joka on liian tyhmä päättääkseen todella tärkeistä asioista, koska ei voi niitä edes ymmärtää.

Ja koska kansa ei voi vaikeita asioita ymmärtää, on niillä aivan turha sen kollektiivista pientä päätä rasittaa. Päätökset voi siis valmistella suljettujen ovien takana sellaisessa kokoonpanossa, joka asioiden jouhevaa ja asiantuntevaa käsittelyä edistää. Tämä avoimuuden puute mahdollistaa tuon metaforisen pöydän ympärillä istujille vapautuneen omien etujen tavoittelun. EU-slangilla stakeholdereiksi kutsutut voivat siten julkista pahennusta herättämättä vetää kotiinpäin.

Se, miten tehokasta plutokraattinen vaikutus EU:ssa on, selviää kuten aina “seuraamalla rahaa”, eli katsomalla miten pyöröovi viuhuu EU:n instituutioiden johtovakanssien ja etenkin rahoitusalan suurimpien yritysten välillä.

Täysin absurdeilta vaikuttavat poliittiset ratkaisut, kuten tuhansien miljardien eurojen antaminen pankeille varallisuusarvokuplien puhaltamiseen keskellä kriisiä kun reaalitalous on lamassa yksityissektorin ylivelkaantuneisuudesta johtuvan kysynnän laskun takia, saavat loogisen selityksen vasta kun otamme huomioon kenen etuja päätöksillä ajetaan.

 

“If you don’t know where you are going, any road will take you there.” – Lewis Carroll

For a number of years I’ve tried to understand the mechanisms at work in the economy on macro level. First by reading mainstream economic media and by dabbling in some of the courses on offer at the University of Helsinki, later by looking into alternative theories and economic history.

My admittedly superficial dip into formal economics education left me confused. Not only do the things that are taught have very little to do with how things work in reality, but they seem to ignore money and finance as drivers of large scale processes. The behaviour of money itself is in my opinion described rather unrealistically in the literature I was exposed to during the courses.

When I complained about this to professor Kanniainen, he admitted that undergraduate teaching doesn’t really concern itself with economics relevant to the real world but “that will change on post-graduate level”.

My background is in natural science and I could hardly believe my ears. In science, teaching begins with fundamental stuff and advances into deeper things as one grasps the basics. But not once do undergraduates get taught something that is false and will be corrected once you graduate.

This somewhat personal tone in my introduction is meant to explain why I will try to look at things during this course from a perspective of money and finance.  It may well be that I’ll fail miserably, but at least not as badly as those courses in undergraduate economics I sat through.

The ignorance (wilful or otherwise) about money seems to concern mainly mainstream economic academia and politics, since it was very clear to main actors on Wall Street where the CDO bubble was heading and that the “ones left standing when the music stops” would be in for it – “but we’re still dancing”, as Citibank CEO Chuck Prince famously said in an interview in the Financial Times in June 2007.

The vigorous lobbying campaign for bailout money that started immediately, with a well prepared story of a looming Harmageddon if the banks were not saved, shows that the insiders knew quite well what was coming and how to orchestrate their response. As a result, those ultimately left standing when the music stopped, were taxpayers, homeowners and the real economy.

Unless the politicians making bank bailout and austerity decisions are corrupt to the bone, the only explanations I can think of for their actions are

  1. a) they wish to destroy the economy or
  2. b) they just don’t have a clue of how money works (but very likely think they do).

Cynical though I am, I do believe at least most of the miserable economic policy stems from alternative b) and the reason decisionmakers believe they know what they are doing is that they either have taken only undergraduate economics or listen to advisers who have.

The story was repeated almost verbatim in the EU once the crisis surfaced here, too, and was believed and acted upon in exactly the way the financial sector wanted. That it worked even here is quite remarkable, as we already saw what had happened after a 4 trillion dollar bailout in the US: the real economy stood still as the private sector remained in debt over their heads; mortgages for ten million homes were still about to be foreclosed; the banks did not start lending to struggling companies with a need for investment in R&D. Instead, the trillions went into inflating the following asset price bubble and, of course, into record bonuses for the managers in 2009-2010.

There simply is no logic behind paying the banks and leaving private sector debt as it stood, unless one looks at who had the final say in what should be done. And that their story was believed has a lot  to do with neoclassical economics having monopolized education and the political discourse.

Suomen Pankin raha- ja pankkiteorian asiantuntijan blogi rahakolumnistani

Alla Suomen Pankin raha- ja pankkiteorian asiantuntijan, Karlo Kaukon blogikirjoitus rahakolumniini liittyen (postaus “Raha” 6. syyskuuta 2016)

Sen yhteyteen laitoin omat kommenttini ja Karlo Kaukon vastaukset. Blogiin tuli runsaasti muitakin kommentteja, mutta ne löytyvät parhaiten alkuperäisestä blogista, joten en peistaa niitä tänne.

Karlo Kaukon blogikirjoitus

Yleisö loi pankkien rahanluontikyvyn

8.12.2015 10:16  Blogi  Karlo Kauko

Tiedetoimittaja Susanne Björkholm käy läpi rahan luontia kansantaloudessa ja esittää (HS 30.11.2015), että vain kiihtyvällä velkaantumisella varmistetaan talouskasvu ja voidaan ylläpitää rahajärjestelmän toimintaa. On paikallaan tarkentaa, miten raha syntyy ja mitä velkasuhteita tämä prosessi tuo mukanaan. Onko meidän pakko olla yhä vain velkaantuneempia?

Kuten kaikki asiat yhteiskunnassa, rahajärjestelmämme on historiallisen kehityksen tulosta. Yksi nykysysteemin erikoisuuksista on, että valtaosa rahasta on pankkitalletuksia, siis yksityisten yritysten velkoja, ja käteisen rahan merkitys on pienentynyt. Tähän tilanteeseen on päädytty vähitellen.

Nykyjärjestelmässä rahaa muodostuu etenkin silloin, kun pankki myöntää lainaa. Kun pankki myöntää asiakkaalleen lainan, tapahtuu kaksi asiaa kirjanpidossa. Pankki merkitsee varoihinsa saamisen asiakkaaltaan. Samalla pankki kirjaa asiakkaan tilille lainasumman verran lisää saldoa, joka on pankin velkaa. Sekä pankin velat että saamiset kasvavat, mutta kummankaan osapuolen nettovarallisuus ei ainakaan olennaisesti muutu. Asiakkaan tilille kirjattu summa mielletään yleensä rahaksi, eikä asiakas ehkä edes ajattele olevansa pankin velkoja. Talletukseksi kutsuttua pankin velkaa asiakkaalleen ei ole olemassa missään muualla kuin pankin tilijärjestelmässä. Sillä ei ole muuta olomuotoa kuin kyseinen velkasuhde, eikä sille ole mitään ”reaalista” vastinetta.

Pankkitilin saldoa voi käyttää maksuvälineenä. Pankki siis pystyy kirjanpitovienneillään luomaan jotain, joka on asiakkaan kannalta rahaa. Pankin näkökulmasta raha on kuitenkin velkaa, ei varallisuutta.

Pankki siis pystyy luomaan rahaa, tosin vain yhteistyössä asiakkaansa kanssa. Kenen päätöksellä pankeille on myönnetty oikeus luoda rahaa? Milloin ja millä valtuuksilla tällainen päätös on tehty? Onko tästä jokin laki, asetus tai direktiivi? Miksi tämä oikeus on pankeilla, eikä vaikkapa kunnilla?

Asiasta ei ole päätetty minään yksittäisenä päivänä missään lainsäädäntöelimessä. Käytäntö pankkitalletusten kelpoisuudesta maksuvälineinä on muodostunut vähitellen ja hajautuneesti. Jos päätöksentekijä olisi olemassa, se olisi epämääräisesti sanottuna ”yleisö”. Yleisö on vähitellen alkanut pitää talletuksia ainakin vakavaraisissa ja maksuvalmiissa pankeissa käteisen veroisina. Sekit, pankkisiirtojärjestelmät ja pankkikortit ovat vauhdittaneet kehitystä, jossa saamaoikeus rahaan, siis talletukset, on vähitellen muuttunut rahaksi.  Talletusrahaa ei voi muodostua missään transaktiossa, jossa yksikään pankki ei ole osallisena. Nykyisessä oikeusjärjestelmässä kenellekään ei voida noin vain tekaista lisää velkoja, eikä pankkien talletusvelka asiakkaalle ole poikkeus. Pankeille on siis tullut keskeinen rooli rahan synnyssä.

Tilirahan luontiin tarvitaan instituutio, joka tarjoaa yleisölle tilejä. Yleensä sellaista laitosta kutsutaan pankiksi. Kunta ei tarjoa yleisölle käyttely- tai talletustilejä, joten kunta ei voi luoda tilirahaa. Sillä ei ole tilijärjestelmää, johon yleisön saamisia voisi kirjata, eikä sillä voi oikeusvaltiossa olla oikeutta kirjata jonkun muun tilijärjestelmään mielivaltaisesti lisää velkoja. Kunta voisi tietysti omistaa pankin osakkeita, ehkä jopa jonkin pankin kokonaan.  Valtiovallan omistama liikepankki ei ole maailmalla edes mikään harvinaisuus. Suomessakin oli valtion omistama liikepankki vielä 1990-luvulla. Suurenkaan valtio-omisteisen pankin olemassaolo ei olennaisesti muuta rahajärjestelmän luonnetta, ei liioin koko pankkijärjestelmän kansallistaminen.  Eikä pankin omistaminen tuo valtiolle mahdollisuuksia lisätä menojaan rajattomasti. Norjassa alkoi 1980-luvun lopussa pankkikriisi, jonka yhteydessä merkittävä osa pankeista kansallistettiin. Norjan taloushistoriassa ei kuitenkaan väitetä, että tämä olisi poistanut valtiolta budjettirajoitteet.

Velkaannummeko loputtomasti pankeille?

Rahaa muodostuu siis lähinnä pankkien myöntäessä lainoja. Lainoille joudutaan yleensä maksamaan korkoa, jopa nykyisten ultramatalien korkojen aikakautena. Lyhennyspäivänä asiakkaan on järjestettävä pankkitililleen riittävästi saldoa. Tätä saldoa asiakas voi saada maksuina muilta, tai tietysti myös ottamalla uutta lainaa hoitaakseen vanhan lainan korot ja kuoletukset.  Maksupäivänä asiakkaan tililtä pyyhitään lyhennyksen lisäksi koron verran saldoa. Jokaisen normaalin lainan takaisinmaksu siis tuhoaa enemmän rahaa kuin sen myöntäminen synnytti. Seuraako tästä, että uusia pankkilainoja on otettava aina vain enemmän, koska muuten rahan määrä romahtaa nollaan? Olisiko monilla velkaa pankeille mutta kenelläkään ei enää tilillä saldoa, koska kaikki on mennyt koronmaksuihin?

Oletetaan aluksi aivan ajatusleikkinä, että suunnilleen näin olisi.  Tässä mielikuvitusmaailmassa on vain pankkien ja asiakkaiden väliset velat ja saamiset. Lainojen korko on vaikkapa kolme prosenttia, mutta talletuksille ei makseta korkoa.  Maailman ensimmäisenä päivänä yleisö ottaa pankista miljardin edestä lainoja kolmen prosentin kiinteällä korolla. Yleisön tileille kirjataan miljardi, velkoihin miljardi.  Tämän jälkeen yleisö pitää pankkitiliensä saldot täysin vakioina. Yksittäinen laina oletetaan nyt lyhennettäväksi siten, että joku ottaa uuden lainan ja ostaa jotain vanhalta velalliselta. Mitä yleisön pankkiveloille tapahtuisi?

Tällaisessa kuvitteellisessa maailmassa pankkien saatavat muilta kasvaisivat jatkuvasti kolmen prosentin vuosivauhtia, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Pankkien velat yleisölle, siis talletukset, pysyisivät olettamuksen mukaan vakaina. Pankkisektorin omat varat, siis varojen ja velkojen erotus, paisuisi eksponentiaalisesti.  Lopulta pankkien velat olisivat saataviin verrattuna suunnilleen nolla. Yleisö olisi sen sijaan täysin kestämättömässä tilanteessa. Yksinkertainen, mekaaninen laskelma kertoo, että 155 vuodessa ja muutamassa kuukaudessa lainojen määrä olisi satakertainen talletuksiin nähden. Suunnilleen noin paljon ikää liikepankkitoiminnalla alkaa Suomessa olla. Onko siis yleisöllä sata kertaa niin paljon velkoja pankeille kuin talletuksia? Tai onko tilanne kehittymässä siihen suuntaan?

Ei ole. Ongelma on päinvastainen. Rahoitusvalvojat, keskuspankit, lainsäätäjät ja akateemiset taloustieteilijät ovat huolestuneita siitä, että pankeilla on liikaa velkoja suhteessa niiden saamisiin.

Monilla pankeilla näyttää olevan tietoinen tavoite tukeutua velkarahoitukseen niin suuressa määrin kuin laki sallii ja johto uskaltaa. Harvat kenkätehtaat, lentoyhtiöt, ravintolat, öljynjalostamot tai teleoperaattorit rahoittavat toimintansa 96-prosenttisesti velalla ja vain 4-prosenttisesti osakepääomalla, mutta pankeille tällainen on aivan tavallista.  Taloustieteilijät ovat esittäneet pankkien innokkuudelle velkaantua useita teoreettisia selityksiä.

Yhdysvaltalainen Douglas Diamond on esittänyt teoreettisen mallin, jonka mukaan ylivelkaantuneisuus antaa pankille optimaaliset kannustimet tarkkailla velallisten maksukykyisyyttä säästäjien puolesta. Samainen Douglas Diamond ja intialainen Raghuram Rajan esittivät toisessa teoriassa, että velkaantumisen ansiosta pankki on suojassa velallisten vaatimuksilta: konkurssin partaalle itsensä velkaannuttaneella pankilla ei ole varaa myöntyä mihinkään vaatimuksiin, joten velalliset eivät edes yritä neuvotella esimerkiksi koronalennuksia vanhoihin lainasopimuksiin. Saksalaisprofessori Martin Hellwig on inhorealistisesti esittänyt, että valtiovallan epäviralliset takaukset pankkien veloille tekevät lainarahoituksesta ainakin suurille pankeille keinotekoisen helppoa ja halpaa, mikä kannustaa velkaantumiseen.

Oli todellinen syy sitten mikä tahansa, tämä taipumus velkaantua niin paljon kuin suinkin mahdollista on niin voimakas, että sitä on ollut pakko lainsäädännöllä ohjata kohti edellä kuvattua hypoteettista uhkakuvaa.  Esimerkiksi Suomessa on 1930-luvun pulakaudesta alkaen ollut säädöksiä, joilla julkinen valta on asettanut minimivaatimuksia pankkien vakavaraisuudelle.

Vakavaraisuus lasketaan vähentämällä pankin saamisista ja muusta omaisuudesta velat ja vertaamalla erotusta eli omia varoja esimerkiksi talletuksiin tai laskennallisiin riskeihin. Vakavaraisuusvaatimuksia on ollut vuosikymmenten kuluessa erilaisia. Nykyinen EU-maiden melko monimutkainen järjestelmä perustuu niin kutsuttuihin Basel II ja Basel III – uudistuksiin. Vakavaraisuusvaatimusten perusajatus on kuitenkin vuosikymmeniä vanha: pankilla on oltava saamisia selvästi enemmän kuin velkoja. Nettovarallisuuden on pysyttävä positiivisena jonkin aikaa, vaikka pankki alkaisi tehdä tappiota. Pankit eivät ole lobbanneet itselleen näitä vakavaraisuusvaatimuksia, vaan ne ovat yleensä vastustaneet niiden kiristyksiä.

Arvoituksen ratkaisu

Olemme nyt päätyneet ristiriitaan. Raha muodostuu pankkien myöntäessä lainaa, mutta jokainen lainasopimus loppujen lopuksi tuhoaa rahaa enemmän kuin luo, joten pankkien vakavaraisuuden voisi kuvitella jatkuvasti vahvistuvan. Kuitenkin todellisuudessa pankkien vakavaraisuuden heikkous on jatkuva ongelma. Miten ihmeessä tämä on mahdollista?

Ajatusleikistämme unohdettiin pieni mutta ratkaiseva yksityiskohta. Kaikki raha ei muodostu pankkien antolainauksessa, vaan pankeille tulee velkoja muillakin tavoilla.

Pankeilla on myös kuluja. Jokainen pankkitilinhaltija on voinut huomata, että koronmaksupäivänä tilille tulee lisää rahaa, mutta mitään velkoja ei tallettajalle tule. Eivätkä korot suinkaan ole pankkien ainoa kuluerä. Pankin henkilökunnan tileille tulee aina palkkapäivinä lisää saldoa. Pankki voi tilipäivänä yksinkertaisesti kirjata pankkivirkailijan tilille tarvittavan summan. Rahaa syntyy, mutta pankki ei saa mitään saatavia keneltäkään palkkaamalla lisää henkilökuntaa.

Viimeistään voitonjako estää uhkakuvan toteutumisen ja ajaa pankkijärjestelmän vakavaraisuuden heikoksi. Jos pankkitoiminnan kulut ovat selvästi tuottoja pienemmät, syntyy voittoa. Siihenhän liikepankit määrätietoisesti pyrkivätkin. Mitä voittovaroille tehdään? Yksi mahdollisuus olisi, ettei tehtäisi mitään, vaan annetaan pankin vakavaraisuuden vahvistua.

Mutta hyvin usein voitot tilitetään osinkoina. Ja koska pankkien heikko vakavaraisuus on jatkuva ongelma, osingonjako lienee useille pankeille ensisijainen tapa käyttää voitot, rahoitusvalvojien harmiksi. Osakas saa pankkitililleen pian yhtiökokouksen jälkeen lisää saldoa, joten pankkien velat kasvavat ja niiden omat varat supistuvat. Osinkoa maksamalla ei pankki saa lisää saatavia, mutta osakas saa rahaa tililleen. Osingonsaajien joukossa on varmasti myös erittäin varakkaita henkilöitä, mutta eivät kaikki osinkoja saavat suinkaan ole miljardöörejä. Eläkeläisetkin ovat välillisesti pankkien osingonsaajia, sillä työeläkeyhtiöt ovat sijoittaneet myös pankkien osakkeisiin. Pankki maksaa osinkoja eläkevakuuttajalle, joka tilittää rahat eteenpäin eläkeläisilleen. Kerskakulutukseen tuhlaava pohatta ja päivittäistavaraa harkitsevasti hankkiva vanhus ostavat kaikenlaista, joten rahaa lainanlyhennyksiin voi saada myös myymällä jotain heille.

Pankkisektori ei ole umpiperä, jonka nettosaaminen muilta talouden sektoreilta jatkuvasti vain kasvaa. Suunnilleen nykyisenkaltainen raha- ja pankkijärjestelmä ei siis väistämättä aja meitä yhä vain suurempiin velkamääriin. Rahoitusmarkkinoiden toiminnassa on varmasti parannettavaa ja pankkilainsäädäntöä voidaan aina kehittää, mutta nykyisessä järjestelmässä ei ole sisäänrakennettua ylivelkaantumispakkoa.

 

********Omat kommenttini ja Karlo Kaukon vastaukset*********

SB:

Hei Karlo,

Kiitos ensimmäisestä asiallisella tavalla kriittisestä kommentista kolumniini liittyen!

Kun tilaa on 2700 merkkiä välilyönteineen, on kovin haastavaa kirjoittaa aiheesta niin syvällisesti kuin haluaisi.

En suinkaan tarkoittanut, että lainoista perityt korot jäävät kokonaan rahakierron ulkopuolelle. Lainan pääoma katoaa taloudesta takaisin maksettaessa ja koroista se osa, joka ei mene esimerkiksi työntekijöiden palkkojen kautta kulutukseen, kulkeutuu omistajille.

Se, mikä tekee tilanteesta talouden kannalta ongelmallisen on, että korkotuloja saavat vain kaikkein rikkaimmat, kun taas kaikki muut (se kuuluisa 99%) ovat korkojen suhteen nettomaksajia.

Seuraus on, että rahavarat kertyvät rahan luonnin koroista suoraan tai epäsuoraan nettonauttiville yksilöille riippumatta siitä, mitä reaalitaloudessa tapahtuu.

Velkaa on otettava kiihtyvällä tahdilla, jotta korkojen nettomaksajilla on varaa kuluttaa, eli taloudella mahdollisuus kasvaa. Se, onko velan kasvun eksponentti minkä suuruinen, on eri asia ja se selviää vain post hoc, koska riippuu niin monista seikoista, että ennustaminen on tavallistakin turhempaa.

On selvää, että osa lainoista jää maksamatta, eivätkä pankit välttämättä saa vakuutena olleen omaisuuden myynnistä koko summaa itselleen, mutta suuressa kokonaisuudessa se ei heilauta pankkien voittoprosentteja, joiden tasolle muuten yltää vain lääketeollisuus.

Kirjoitat myös, että järjestelmä, jossa pankit luovat rahan ja perivät tälle korkoa on “vain syntynyt”, ikään kuin itsestään. On totta, että raha on valtaa ja hän, kenellä sitä on, voi sanella ehdot ellei satu elelemään toimivassa demokratiassa, siinä ainoassa yhteiskuntajärjestelmässä, joka voi plutokratiaa vastustaa – mikäli poliittista tahtoa siihen löytyy. Tällä hetkellä demokratian toiminnan kanssa on vähän kiikunkaakun – etenkin EU:ssa, missä komission virkamiesvalta on suuri ja läpinäkymätön. Ja siellä, missä puuttuu läpinäkyvyys ja demokraattinen vastuu, siellä asuu korruptio.

Kapitalismi on erinomainen systeemi, kunhan sen sisäänrakennetut ylilyönnit on poliittisesti ennalta ehkäisty. Nyt ei niin ole ollut enää lähes 40 vuoteen.

*********************

KK:

Päivää, ja kiitoksia kommenteista!

Tuo tiivistämispakko on kieltämättä usein paha ongelma, joka on minullekin tuttu.

Korkotulojen jakauma väestössä voi olla yllättävän vaikeasti selvitettävä asia. Varsinkin pankkitalletusten jakautuminen väestöryhmien kesken tunnetaan huonommin kuin voisi arvata. Määritelmällsesti täysin varattomalla ei korkotuottoja voi olla. Luulisin kuitenkin, että kaikkein äveriäimmät saavat pääomatuloina pikemminkin osinkoja tai myyntivoittoja kuin korkoja, mutta tämä on arvailua. Korkotuottojen suurimpia saajia lienevät ainakin ryhmänä pikkuvarakkaat, kypsään keski-ikään päässeet henkilöt, tyyliä “belgialainen hammaslääkäri”. Tosin nykyisen korkotason vallitessa tuskin kukaan uskoo korkotuloilla vaurastuvansa

Rahoitustoimialan kannattavuus on tosiaan usein hyvä.

Luulisin, että kaikkein tehokkaimmin plutokratiaa ovat vastustaneet täysin autoritääriset ja suorastaan hirmuvaltaiset systeemit, Idi Aminin Ugandasta ja Punaisten Khmerien Kamputseasta alkaen.

Läpinäkyvyys on varmaankin tehokkain lääke korruptiota vastaan.

Hyvää joulua!

*********************

SB:

Tarkoitin, että korkotulot kertyvät joko suoraan koron nimellä tai epäsuoraan (osinkoina jne) tuolle varakkaimmalle osalle maailman populaatiota.

Koska (käytännössä) kaikki raha on joko lainaa tai sen korkoa ja laina katoaa maksaessa, on korko se ainoa, joka lisäntyy – ja konsentroituu rikkaimmille.

Ehdottomasti kannatan läpinäkyvyyttä minäkin. Parhaiten kuitenkin väittäisin plutokratiaa vastustettaneen länsimaisen “kapitalismin kultakauden” aikana, eli toisen maailamnsodan ja 1970-luvun lopun välisenä aikana, jolloin demokratiaa arvostettiin ja rahoitusalan 30-luvun lamasta opiksi otetut sääntelyt olivat voimassa. Ne eivät suinkaan olleet idioottvarmoja ja osittain vuosivat kuin seula, mutta nyt ei edes seulaa ole jäljellä ja rahavarojen kiihtyvä kertyminen kaikkein rikkaimmille ei millään tavalla tee hyvää taloudelle. Heidän omaa talouttaan lukuun ottamatta, tietenkin.

Esimerkkeinä luettelemasi diktatuurit, kuten tulevatkin, olivat ja tulevat aina olemaan puhtaita plutokratioita, koska ilman toimivaa demokratiaa hän, joka pystyy maksamaan parhaiten armeijalle, on vallassa.

Rauhallista joulua sinullekin!